Parhaat muistoni jalkapallon Suomen Cupista sijoittuvat kauteen 2011, jolloin Lahen Pojat eteni kilpailussa neljännelle kierrokselle silloin ykkösessä pelannutta vokaalihirviö KooTeePeeta vastaan. Tuolloin nelosta tahkonnut Lahen Pojat oli lanannut tieltään jo kaksi kolmosen porukkaa, ja nyt oli edessä näytön paikka divarijoukkuetta vastaan.
Mukkulaan vääntäytyi ottelua katsomaan reilusti yli satapäinen yleisö, joka olisi kolme vuotta myöhemmin ollut melkoinen pettymys, mutta tulloin kelpasi. Tuosta ottelusta oikeastaan sai alkunsa Lahen Poikien ottelutapahtuman kehittäminen siihen muottiin, jollaisena se myöhemmin totuttiin tuntemaan: kolmosdivarin dynaamisimpana nakkisirkuksena ja välittöminpänä sosiaalisena tapahtumana.
Takaisin otteluun. Kotkalaisten valmentaja Janne Hyppönen heitti ennen ottelua letkeää kaskua ja hieman naureskellen kehui tapahtuman välitöntä tunnelmaa. Taisi vielä vaihtopenkiltäkin kuikuilla iloisesti ja näyttää peukkua lahtelaisten penkille. Pelin ollessa vielä tauollakin 0-0 lukemissa ei Jannen jerrykannu pulputtanutkaan niin iloisesti.
Ottelu oli tiukka ja ratkaisua saatiin jännittää aivan viime minuuteille saakka. Lopulta kotkalaiset kuitenkin saivat murrettua kovaa ja uhrautuneesti taistelleen lahtelaispuolustuksen. 0-1.
Ottelun loppuhetkillä Lahen Poikien Teemu Salo pääsi vielä puskemaan hyvästä paikasta. Pallo meni rimaa hipoen yli. Tilanne luultavasti aiheutti Hyppöselle hetkellisen sydämenpysähdyksen ja yleisössä kohahduksen, jonka saattaa vieläkin heleänä kevätpäivänä kuulla kaikuvan Mukkulan kaduilla.
Kansallinen cup-kilpailu nivoo yhteen oikeastaan sen, mistä jalkapalloilussa on kyse: yhteisöstä, suosikeista, altavastaajista ja siitä, että yksittäisessä ottelussa voi käydä miten tahansa.
Myös Suomen Cup oli parhaina päivinään juuri tätä. Sarjatasolla ei ollut mitään väliä, sillä jokainen joukkue oli kilpailun startatessa samalla viivalla. Loppuviimein koko roskan voittajallakaan ei ollut niin suurta painoarvoa, koska jokainen yksittäinen cup-ottelu oli kuin cup-finaali. Ainakin toiselle joukkueista.
Harvoin niitä jättiyllätyksiä sattui, mutta sattui kuitenkin. Jopa häviävän pieni mahdollisuus yllätykseen ja tuhkimotarinan syntyyn olivat niitä asioita, jotka tekivät Suomen Cupista elämää suurempaa.
No sekin piti sitten rikkoa. Ihan kuin suomalaisen futiksen parissa olisi näitä hienoja perinteitä tuhlattavaksi asti. Cupia lähdettiin kehittämään finaali edellä ja “isojen” ehdoilla.
Ensin alasarjaporukoita alettiin vuonna 2010 savustamaan pois kilpailusta pistämällä cupin startti tammikuulle. Kun kaikki eivät tätä tahtoneet uskoa, evättiin piirisarjojen joukkueilta lopulta kokonaisuudessaan mahdollisuus osallistua näihin karkeloihin.
Nyt cupista on tehty hirviö. Kilpailussa pelataan alkulohkot, joista saattaa hyvin pelatessaan päästä cup-kilpailun cup-kierroksille. Tämän cup-zillan ensimmäisellä kaudella esimerkiksi FC Lahti pelasi kaksi merkityksetöntä cup-ottelua. Niin. Aivan oikein. Merkityksettömiä cup-otteluita. Miettikääpä sitä.
Aina keväisin, kun pajunkissat ja ruohotupsut alkavat puskea roudan läpi, vierähtää kyynel poskelle takavuosien cup-muistoja kelaillessa: voittoja, tappioita, ennakkosuosikkeja, altavastaajia, myöhästyneitä taklauksia, onnistuneita laukauksia, oikeusmurhia, kuumia tunteita, jatkopaikkoja, cup-junien päätepysäkkejä. Niitä kaikkia tasapuolisesti.
Sytytän kynttilän.
