Jätettyäni kauden 2013 jälkeen Lahen Pojat JS:n pelaajan ominaisuudessa lopullisesti, on joka kevät mieleeni kirvonnut pohdintoja siitä, minkä värisessä paidassa seuraavan kauden liukkarit vedetään myöhässä, vai vedetäänkö? Seuravalinta on alasarjafutiksessakin tietysti jokaisen henkilökohtainen pohdinta, mutta yksi motiivi valinnassa yhdistää varmasti suurinta osaa alasarjaluudista. Nimittäin itse joukkue.
Ei varmasti tule monellekaan yllätyksenä, ettei suomalaisessa alasarjafutiksessa makseta palkkaa pelaamisesta kuin äärimmäisissä poikkeustapauksissa. Rahaliikennettä on, mutta se kulkee toiseen suuntaan erilaisten kausi-, lisenssi- ja varustemaksujen muodossa.
Alasarjapelaajan palkka tuleekin suureksi osaksi henkisenä valuuttana sosiaalisten kanssakäymisten, yhteenkuuluvuuden tunteen ja tunteiden palon kautta. Juuri sen takia nimenomaan yhteisö on isossa roolissa joukkuetta valittaessa.
Henkilökohtaisesti kannan myös jalkapalloromantikon painavaa taakkaa selässäni. Hyvän joukkuehengen lisäksi minun joukkuevalintaani ohjaavat monet pelaamiseen liittymättömät seikat. Tosielämässä se tarkoittaa sitä, että seuravalintani ei aina ole se helpoin tai käytännöllisin mahdollinen.
Lahen Poikiin luomani siteen takia en enää suostu edustamaan toista lahtelaista seuraa. Jo tämä tuo valintaan oman haasteensa. Sitä johtuen valintani myös osui aiemmin Järvelän Jäppärään. Järvelä sijaitsee iskuetäisyydellä Lahdesta ja joukkuekin osoittautui mukavaksi yhteisöksi.
Lisäksi seuravalintaani ohjaa voimakkaasti myös se, miltä seura ja joukkue näyttävät. Mielestäni Suomessa on aivan liikaa seuroja, ylemmilläkin sarjaportailla, jotka vain tyytyvät olemaan ja pyytelevät tekemiselläänkin olemassaoloaan anteeksi. Vaikka pelattaisiinkin esimerkiksi vitosta, ei pidä tyytyä olemaan vain vitosen joukkue. Myös verkkahousuyhteisö voi näyttää hyvältä, ja toiminta voi tähdätä kehitykseen.
Urani on epäilemättä jo hyvän aikaa sitten kääntynyt kohti iltavuosia. Jokainen matsi saattaa olla viimeinen ja siksi seuravalinnan merkitys nousee entistäkin suurempaan rooliin. Kun ura ei päättynyt Lahen Poikien paidassa 2015 pelattuun testimonialiin, on merkityksiä haettava muualta.
Nyt sitä haetaan ympyrän sulkemisella. Aikuisiän futisurani alkoi Myrskylässä paikallisen Myrskyn riveissä, joten koitetaanpa josko se saataisiin siellä myös päätökseen. Myrsky täyttää seuravalinnan kriteeristöni miltei täydellisesti, ja joukkue vaikuttaa hyvältä ja yhtenäiseltä porukalta. Matkaakaan ei Myrskylään ole kuin 40 kilometriä.
Kuin kirsikkana kaakun päällä joukkue pelaa lahtelaisittain kutkuttavassa paikallislohkossa, jossa puolet vierasotteluista tahkotaan 30 kilometrin etäisyydellä kotikaupungistani, joten miksipä ei.
Sunnuntaina puin pitkästä aikaa Myrskyn sinappiketsupit ylleni treenimatsissa. Pelaaminen tuntui talven koripallo-tennis -kuurin jäljiltä kankealta, mutta mukavalta. Nyt on aika ruveta pistämään olematonta tatsia kuntoon. Katsotaan eteenpäin ja odotellaan kevään tuloa.
