Tämän blogin tarkoituksena on olla seuranta neljää kymppiä lähestyvän alasarjaluudan ponnisteluista ja huomioista epätasaisilla nurmikentillä, joilla vauhti ei päätä huimaa, mutta on silti usein huomattavasti kovempaa kuin kentällä vallitseva taitotaso. Ehkä saan samalla välitettyä lukijoille jotain siitä alasarjojen raadollisesta lumosta, joka minut on aikanaan saanut pauloihinsa. Saattaa toki olla myös, etten saa tällä välitettyä mitään. Siinä tapauksessa tämä toimii oivallisena päiväkirjana itselleni jalkapallokaudesta 2017, joka tulee taas kerran olemaan viimeiseni. Aloitetaan homma ihan perustiedoista. Kronologisesti kulkevalla referaatilla siitä, miten nykyhetkeen on lopulta päädytty.
Olen ”koulutukseltani” jääkiekkoilija. Harrastin futista toki teini-ikään saakka ja muita pallopelejä siinä sivussa. Kuitenkin niin, että hauskanpito, naiset ja kivat harrastukset saivat väistyä pian totiseksi käyneen kaukalourheilun tieltä. Jäähallilla tulikin norkoiltua aikuisuuden kynnykselle, A-juniorit vielä loppuun katsoen, 4-8 päivää viikossa. Parikymppisenä hommaan tuli stoppi ja koko lajia kohtaan oksennusreaktion tukema resistanssi. Pienenä esimerkkinä tästä mainittakoon, että lopettamisen jälkeen meni yli 10 vuotta kun seuraavan kerran edes yritin katsoa jääkiekko-ottelua. Tämäkin hoki-ekskursio oli pikkujoulusidonnainen ja humalahakuinen mälväys, joka päätyi syvällisiin jalkapallopuinteihin hallin baarissa. Reissu ei lopulta jättänyt muuta muistijälkeä kuin nuoren huiskutytön suhteettoman suuret tissit. Siitäkään en tosin ole ihan varma. Niin jäi siis jääkiekko ja muukin urheilu. Syömistottumukset jäivät myös, nimittäin entisen kaltaisiksi, vaikka liikunnan määrä laski nollaan. Onnistuin nostattamaan ulkoista preesensiäni hyvin lyhyessä ajassa hankkien kylkiini 20-30 yksikköä ylimääräistä.
Jalkapalloilu on aina ollut lähellä sydäntä. Tyylikäs laji, tyylikkäitä pelaajia ja se kulttuuri. Ei voi kuin rakastaa asiaa, joka liikuttaa ihmisiä maailman kolkkaan tai yhteiskuntaluokkaan katsomatta. Jääkiekkoilun jäätyä futis saikin hyvin suuren siivun elämässäni. Internetin tultua entistä stabiilimpana välineenä kuvioihin, pystyin seuraamaan tarkemmin suosikkijoukkueeni Rangersin edesottamuksia Skotlannissa. Mukaan asetelmaan hiipi myös paikallinen FC Lahti, joka sitten vei pikkusormesta vetäen mukanaan koko paketin. Tähän ei vielä niinkään kuulunut jalkapallon pelaamista, vaan intensiivistä seuraamista ja kannatustoimintaa.
2003 talven ja kevään vietin vaihdossa Skotlannin Glasgow’ssa. Tuon ajanjakson ’olut-uppopaistettu ruoka’ -dieetillä, ja säännöllisillä 5-a-side väännöillä espanjalaisten vaihto-opiskelijoiden kanssa, pääsin taas lähelle itselleni normaaleja vyötärönmittoja ja Lahteen palattuani alkoi urheilu tuntua taas fyysisenä suoritteenakin mielekkäältä ajatukselta. Suuntana oli Kortteliliigan lokaalit nilkoillepotkimis-kilpailut. Parin kauden korttelipelailun jälkeen huomasin a) että lajin harrastaminen tuntui äärimmäisen kiinnostavalta, mutta b) kortteliliiga ei pystynyt tarjoamaan tyydytystä miehiselle kilpailuvietilleni.
Tähän rakoon, kuin taivaan lahjana, tuli vierailu lasteni äidin kaverin synttäreillä Myrskylässä. Siellä tapasin pari tyyppiä, jotka kertoivat pistäneensä Myrskylän Myrskyn futistoiminnan vuosien tauon jälkeen taas käyntiin. Alkoholilla oli voimakkaasti osuutta keskusteluun ja sen seurauksena sovimme, että kävisin näyttäytymässä MyMy:n treeneissä, kunhan juhlien rasituksesta selvittäisiin. En tiedä muistiko kukaan osapuolista mitä juhlissa oli sovittu, mutta se näyttäytyminen kesti lopulta 2,5 kautta. Jos olin aiemmin ihastunut suomalaiseen jalkapalloiluun ja sen raadollisuuteen, veti alasarjafutiksen maanläheisyys ja puuhasteluhenki lopulta sellaisen laakin päähän, etten toivu siitä täysin varmasti koskaan.
Paria vuotta myöhemmin ei enää riittänyt vieraan kunnan futiskunnian puolustaminen. Oli päästävä lahtelaisiin väreihin. Koska sopivia ei ollut valmiiksi tarjolla, oli perustettava uusi seura. Tai olisihan niitä seuroja ollut, mutta aivan liian viipurilaisia tai liian hajuttomia (tai liian kovia). Lahen Pojat Jalkapalloseura perustettiin alkuvuodesta 2008 ja sen kilpatoiminta aloitettiin kaudella 2009. ’Läpärit’ kapusikin raketin lailla kutosdivarin syövereistä piirin pääsarjaan kolmoseen. Itse pelailin sininutussa mukana vielä nelosen kauden 2011 ja hajaminuutteja parina seuraavana kautena kolmosessa, jos ei muuten ollut tarpeeksi porukkaa kokoonpanossa. Kaudella 2014 joukkue haki taas vauhtia nelosesta enkä itse ollut enää mukana pelaavassa kokoonpanossa. Tuolloin, kesän 2014 kynnyksellä, kävin läpi henkilökohtaisesti raskaan ajanjakson, joka pisti puntaroimaan elämän prioriteetteja. Samanaikaisesti treenasin itse Järvelän Jäppärän kutosdivariporukassa, olin tötsänsiirtelijänä, joukkueenjohtajana, toiminnanjohtajana, ’viestintäpäällikkönä’ ja kioskintätinä Lahen Poikien edustuksessa, pyöritin seuran 2011 perustettua junnutoimintaa valmentaen samalla kahta ikäluokkaa, ja operoin vielä tästä erillistä junnukerhoa. Kaikki tämä siis arkitöiden, muiden harrastusten ja muun arjen karusellien ohella. Tuloksena oli totaalinen loppuunpalaminen lajin parista. Pienin askelin irtauduin Lahen Poikien toiminnasta kokonaisuudessaan, samoin jäi sillä haavaa pelailut myös Jäppärän paidassa.
Talvella 2015 rupesi kuitenkin jo veri vetämään takaisin futiskentille ja olin taas lupautunut Jäppärän kutosdivarijengin treenirinkiin. Leikki jäi tälläkin kertaa lyhyeen. Vuodenvaihteen tienoilla löin takaraivoni melkolailla pahasti. Rytäkässä lähti hajuaisti ja toviksi osittain myös näkö. Joka tapauksessa rytisi siinä määrin kipeästi, ettei lääkäri varsinaisesti suositellut pääkopan iskuille altistavia lajeja. Futis sai siis taas kerran jäädä. Keväällä lähdin päätällistä huolimatta suunnittelemalleni fillarireissulle Lahdesta Sisiliaan. Tarkoituksena oli maanläheisen maanosamatkailun lisäksi löytää elämästä uusia punaisia lankoja. Langat löytyivät. Myöskään sipulikolhun takapotkut eivät vaivanneet reissun ajoittain kovassakin fyysisessä rasituksessa, joten ajattelin futishommien saavan jatkoa. Syyskaudeksi tein comebackin Jäppärään pelaamaan ja mittelimme Tero Vuoren kanssa hienon testimonial -ottelun Lahden Radiomäellä, jossa juhlistimme lahenpoikaisten uriemme päättymistä. Kausi 2015 päättyi nousujuhliin Jäppärän riveissä. Se päättyi myös Lahen Poikien putoamiseen taas nelosdivariin ja samalla koko seuran edustusjalkapalloilun siirtämiseen pöytälaatikkon uumeniin. Valitettavasti. Onneksi junnuihin oli löytynyt aktiiviset puuhamiehensä, ja se osasto jatkaa edelleen.
Pelaaminen jatkui Jäppärässä myös viime kaudella 2016. Oma kauteni oli loukkaantumisten rasittama ja Jäppärän meininki vitosessa lannistavan passiivista. Porukkaa tuntui kiinnostavan vain peleissä käyminen, jos sekään, ja sen seurauksena joukkuehengenkin kanssa oli ajoittain vähän niin ja näin. Toukokuussa pelasimme sarjamatsin Nasevaa vastaan Lahen Nastolassa. Kirjasimme nimiimme tappion lukemin 1-2. Tappio Nasevalle oli ensimmäiseni, ja tuntui niin äärilahtelaista sieluani korventavan kuvottavalle, että olin siinä vaiheessa taas naulata kengät seinään ja lopettaa koko roskan. Pölyn kuitenkin laskeuduttua päätin, ettei minun jalkapallourani lopu moiseen konttaukseen. Koska jalkapallon pelaaminen on tarjonnut enimmäkseen hyviä fiiliksiä, ansaitsee tämä alasarjakyljys kunnollisen joutsenlaulun, jota on sitten mukava pubin nurkassa muistella.
Tässä siis ollaan nyt. Pohtimassa tulevan kauden kuvioita ja sitä, miten sitä tällä kertaa hankkiutuisi kuntoon itseään tai muita telomatta? Tosiasiahan on, että vuosi vuodelta 90 minuuttia tuntuu pidemmältä, ja nuorimmat vastustajat voisivat taas olla vuoden vanhempia poikiani.
Olipas se tylsä paatos. Tarvitsin tämän kuitenkin itselleni selvittääkseni koko vyyhdin. Tämä ehkä auttaa myös jompaa kumpaa kahdesta (moi äiti!) tämän blogin lukijasta hieman ymmärtämään mistä on kyse. Tulevissa osissa tullaan pureutumaan hieman spesifimmin erilaisiin jalkapalloiluun ja alasarjafutikseen liittyviin yksittäisiin ilmiöihin. Kauden alkaessa otetaan sitten kyljyksen ponnistelut ja joukkueen otteet tarkemmin syyniin. Ai niin minkä joukkueen? Sellainenkin pitäisi ensi alkuun keksiä.
Tästä alkaa taas ehkä viimeinen kauteni alasarjafutaajana.
